Mentiin tänään kolmen hevosen possujunassa peltoa ympäri. Letkaa johti vanhempi herrasmies H, keskellä oli nuorin, pellolla menoon totutteleva R ja perämiehinä toimittiin minä ja Manta. Possujunaköpöttely teki meille todella hyvää eilisen vauhtipäivän jälkeen.
Kun aloimme ravata, niin ne mokomat menivät niin hitaasti, ettei Manta edes pysty mennä niin hiljaa ravia! No menimme sitten miljoonittain käynti-ravi-käynti-ravi siirtymisiä, jotka eivät kyllä tehneet yhtään pahaa Mantalle, päinvastoin! Lopuksi huomasin Mantan maiskuttelevan ja imeskelevän kuolaimia, olevan korvat sivullepäin kääntyneenä ja kuuntelevan ja vastaavan pieneenkin apuun. Se oli siis kuin parempikin kouluratsu! Ihanaa kun se aina yrittää parhaansa. En ainakaan muista, olisiko Manta koskaan ennemmin ollut niin hyvin kuulolla kuin tänään. Mantan pää meni alemmas käynnissä (ravissa sitä on turha odotella vielä hetkeen, puhumattakaan laukasta) ja tuntui kuin se olisi oikeasti kantanut itseään. Menimme hiljaista köpöttelyä vähän päälle kierroksen verran molempiin suuntiin. Kävelimme paljon ja koska peltorataa ei ilmeisesti suojalumen takia oltu voitu lingota, siellä oli vähän sitten lunta. Ei sentään uida tarttenut, lunta oli n. vuohiseen asti. Viihdyimme pellolla n. 50 minuuttia.
Kun vein Mantan talliin ja riisuin varusteet, huomasin sen olevan melkoisen nihkeä kainaloista ja satulan alta. Eilen Manta ei ollut juuri ollenkaan märkä satulan alta vaikka menimme paljon kauemmin. Se oli ilmeisesti sitten oikeasti käyttänyt selkäänsä tänään siirtymisien ansiosta. Siltä ainakin vaikuttaisi. Joten pitää alkaa harjoitella siirtymisiä paljon. Parantaisi varmaan tasapainoakin ja saisi varmaan enemmän lihasvoimaakin.
Kuivattelin Mantan ja harjasin satulankuvan pois selästä. Olihan sille pakko antaa kuivaa ruisleipää kiitokseksi
maanantai 11. helmikuuta 2013
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Menoa ja meininkiä!
Olin naapuritallin talviriehassa jonkun tunnin ihmettelemässä ja näin siellä Mantan karsinanaapurin omistajan ja hänen kaverinsa. Päätettiin sitten lähtee "omille hoodeille" liikuttelemaan. Vallan innostuin itsekkin menemään Mantan kanssa pellolle, kun tallikaverini oli ihan intopiukeana menossa "monteilemaan" sinne. Harjasin Mantan huolellisesti, selvitin pitkästä aikaa hännän ja harjan. En siis muuten niihin koske, elleivät ala olemaan kunnolla takussa, ei katkea sitten niin kauheasti jouhiakaan. :) Pistin Mantan kuntoon, satulan, suitset ja heijastinloimen, sillä lunta/räntää oli pyryttänyt kokopäivän, ettei Manta kovin kastuisi.
Mentiin sitten pellolle, missä olikin jo toisella hevosella touhut kovalla mallilla. Mentiin kävelemään pellolle. Pohja oli kiva, oli lunta, muttei tarvinnut kahlata ja lumi oli melko märkää, ettei ollut milläänlailla kova ja kuoppainen. Kierroksen jälkeen rohkaisin mieleni ja aloin ravailla Mantan kanssa aluksi lyhyempiä pätkiä. Manta tuntui pysyvän hyvin pystyssä, lapasessa ja se ei yskinyt. Otimme toki aina kovemman pätkän jälkeen pitkin ohjin pieniä hengähdystaukoja joiden aikana Manta saattoi vähän pärskähdellä. Mitään valkoista paksua limaa ei sieraimissa kuitenkaan näkynyt.
Ravailimme sitten vähän pidempiä pätkiä ja jossainvaiheessa toinen hevonen oli liikkunut sille päivälle tarpeeksi ja he lähtivät pellolta. Silloin olin jo saanut rohkaistua mieleni kokeilemaan mitä Manta ajattelisi pikku laukasta. Laukka nousi helposti, ei tullut pukin pukkia ja oli helppo pidättää raviin takaisin. Näine hyvineni päätin vaihtaa sitten suuntaa välillä ja aloimme ottamaan laukkaa suurimman osan koko kierroksesta. Kaikki laukat nousi helposti (otimme yhteensä n. 5-6 "kierrosta" laukkaa, kerralla n 4/6 kierroksesta laukkaa ja loput 2/6 käyntiä pitkin ohjin), mutta Mantaa sai kyllä tosiaan tänään pidellä! Tuntui, että se otti enemmän virtaa kierros kierrokselta! Olimme kuitenkin ennen laukkojen aloitusta olleet ainakin tunnin pellolla ravailemassa ja kävelemässä.
Yhdellä kierroksella huomasin auton ajavan tiellä ja menevän kohta pellonviertä pitkin ja aloin hidastaa vauhtia, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty! Sain todellakin tehdä pidätettä pidätteen perään, Manta nosti päänsä ylös, meni kylki edellä ja puhisi kuin hullu ja oli aivan sen näköinen kuin laukkalähtöön valmistautuva täysiverinen! Siihen en todellakaan lähtenyt, se ei olisi enää varmaan pysähtynyt ennen tallinseinää (jos sitäkään!). Auton päästyä vähän matkan päähän Manta rauhoittui ja jatkoimme ravilla matkaa. Otimme vielä muutamia laukkoja sen jälkeen.
On niin kummallista, että vaikka Manta on kuntoa pullahevonen, niin sen vauhti ja jarrutusmatka vain kasvoivat kierros kierrokselta. Luulin että olisin saanut jo sen virrat karistettua pitkien laukkaspurttien ansiosta, mutta ei. Loppukäynnitkin se käveli kuin pikakävelijä. Pysyi kuitenkin käynnissä kokoajan vaikka mentiinkin pitkin ohjin. Manta onkin siitä kiva hevonen, että vaikka olisin sen juuri laukasta ottanut käyntiin, saan heittää sille pitkät ohjat, eikä se lähde enää kiihdyttelemään. Pitkin ohjin se ei tarjoile muuta askellajia, vaan pysyy kiltisti käynnissä.
Kun olimme riehuneet pellolla jo yli 1,5 tuntia, palasimme talliin. Tallissa huomasin, että Manta oli kaulasta, päästä, kainaloista ja satulavyön kohdalta aivan litimärkä. Satulankohdalta se oli vain hiukan nihkeähkö. Päätin kuitenkin pestä sen hiet aivan shampoolla pois. Tallissamme oli kuitenkin +5 lämmintä, eikä siellä vedä. Pesin sitten Mantan ja laitoin kuivausloimen. Kun loimi jonkinajan kuluttua oli aivan läpimärkä vaihdoin kuivan loimen, jätin Mantan talliin kaverin seuraksi ja lähdin kotiin. Pistin tallivihkoon, että tallintekijä voisi vetästä loimen yöksi pois. Manta oli aivan lämmin ja karva alkoi olla jo melko kuivaa.
Tää päivä oli aivan loisto!
Mentiin sitten pellolle, missä olikin jo toisella hevosella touhut kovalla mallilla. Mentiin kävelemään pellolle. Pohja oli kiva, oli lunta, muttei tarvinnut kahlata ja lumi oli melko märkää, ettei ollut milläänlailla kova ja kuoppainen. Kierroksen jälkeen rohkaisin mieleni ja aloin ravailla Mantan kanssa aluksi lyhyempiä pätkiä. Manta tuntui pysyvän hyvin pystyssä, lapasessa ja se ei yskinyt. Otimme toki aina kovemman pätkän jälkeen pitkin ohjin pieniä hengähdystaukoja joiden aikana Manta saattoi vähän pärskähdellä. Mitään valkoista paksua limaa ei sieraimissa kuitenkaan näkynyt.
Ravailimme sitten vähän pidempiä pätkiä ja jossainvaiheessa toinen hevonen oli liikkunut sille päivälle tarpeeksi ja he lähtivät pellolta. Silloin olin jo saanut rohkaistua mieleni kokeilemaan mitä Manta ajattelisi pikku laukasta. Laukka nousi helposti, ei tullut pukin pukkia ja oli helppo pidättää raviin takaisin. Näine hyvineni päätin vaihtaa sitten suuntaa välillä ja aloimme ottamaan laukkaa suurimman osan koko kierroksesta. Kaikki laukat nousi helposti (otimme yhteensä n. 5-6 "kierrosta" laukkaa, kerralla n 4/6 kierroksesta laukkaa ja loput 2/6 käyntiä pitkin ohjin), mutta Mantaa sai kyllä tosiaan tänään pidellä! Tuntui, että se otti enemmän virtaa kierros kierrokselta! Olimme kuitenkin ennen laukkojen aloitusta olleet ainakin tunnin pellolla ravailemassa ja kävelemässä.
Yhdellä kierroksella huomasin auton ajavan tiellä ja menevän kohta pellonviertä pitkin ja aloin hidastaa vauhtia, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty! Sain todellakin tehdä pidätettä pidätteen perään, Manta nosti päänsä ylös, meni kylki edellä ja puhisi kuin hullu ja oli aivan sen näköinen kuin laukkalähtöön valmistautuva täysiverinen! Siihen en todellakaan lähtenyt, se ei olisi enää varmaan pysähtynyt ennen tallinseinää (jos sitäkään!). Auton päästyä vähän matkan päähän Manta rauhoittui ja jatkoimme ravilla matkaa. Otimme vielä muutamia laukkoja sen jälkeen.
On niin kummallista, että vaikka Manta on kuntoa pullahevonen, niin sen vauhti ja jarrutusmatka vain kasvoivat kierros kierrokselta. Luulin että olisin saanut jo sen virrat karistettua pitkien laukkaspurttien ansiosta, mutta ei. Loppukäynnitkin se käveli kuin pikakävelijä. Pysyi kuitenkin käynnissä kokoajan vaikka mentiinkin pitkin ohjin. Manta onkin siitä kiva hevonen, että vaikka olisin sen juuri laukasta ottanut käyntiin, saan heittää sille pitkät ohjat, eikä se lähde enää kiihdyttelemään. Pitkin ohjin se ei tarjoile muuta askellajia, vaan pysyy kiltisti käynnissä.
Kun olimme riehuneet pellolla jo yli 1,5 tuntia, palasimme talliin. Tallissa huomasin, että Manta oli kaulasta, päästä, kainaloista ja satulavyön kohdalta aivan litimärkä. Satulankohdalta se oli vain hiukan nihkeähkö. Päätin kuitenkin pestä sen hiet aivan shampoolla pois. Tallissamme oli kuitenkin +5 lämmintä, eikä siellä vedä. Pesin sitten Mantan ja laitoin kuivausloimen. Kun loimi jonkinajan kuluttua oli aivan läpimärkä vaihdoin kuivan loimen, jätin Mantan talliin kaverin seuraksi ja lähdin kotiin. Pistin tallivihkoon, että tallintekijä voisi vetästä loimen yöksi pois. Manta oli aivan lämmin ja karva alkoi olla jo melko kuivaa.
Tää päivä oli aivan loisto!
maanantai 4. helmikuuta 2013
Taistelu motivaation kanssa
Tänään oli kunnon taistelu ratsastusmotivaation kanssa. Hain Mantan normaalisti talliin ja otin siltä loimen pois. Koska se hölmö on rikkonut kaikki portinkahvat, niin piti käydä kytkemässä sähköt uudelleen. Silläaikaa se ihana pieni pallero olikin mennyt piehtaroimaan, kun huomasi karsinassa olleen uutta purua. Tulin talliin ja en meinannut enää edes tunnistaa silminnähden vaalentunutta hevostani.
Ajattelin, et ei tässä vielä mitään. Otin normaalisti Mantan harjattavaksi käytävälle ja huomasin sen sään olevan märkä. Keltainen noro ei paljoa arvailujen varaan jättänyt ja olin että voi himpura, kello on noin (n. 19.00) ja toi hevonen on vasta näin. Läksin sitten hampaita narskutellen hakemaan sientä ja pyyhettä. Pyyhin sienellä läikät pois, kuivailin pyyhkeellä ja sain viimein alkaa harjaamaan äärettömän pölyistä palleroa. Loppupeleissä kiersin hevosta ympäri monta kertaa, sillä purupöly otti ja laskeutui aina toiselle puolelle kun toisen sain harjatuksi. Lopulta Manta alkoi jo näyttää taas tummanruskealta ja rupesi olemaan siinä kunnossa, että kehtaa lyödä varusteita päälle. Puin taas Mantalle kaikki mahdolliset heijastimet satulan ja suitsien lisäksi, itselleni liivin ja kypärässä valmiiksi keikkuvan otsalampun. Ei muutakuin selkään ja kohti kenttää.
Kentällä oli tunti meneillään, ja oli mielestäni mukavaa kun ei tarvinnut olla Mantan kanssa täysin kaksin. Onhan se Mantallekkin mukavampaa, kun suuren kentän toisessa päässä on edes pari "kaveria".
Mantalla oli aluksi todella pahoja keskittymisvaikeuksia, piti kaikenlaista toljottaa ja vähän säpsyillä. Käynti oli todella reipasta (potenssiin miljoona) ja tuntui, et se suunnilleen kävelee alta pois. Volteista ei meinannu aluksi tulla yhtikäs mitään kumpaankaan suuntaan ja kun aloin kyllästyä sen keskittymisvaikeuksiin suoralla uralla ja voltilla, aloin tehdä sitä tavanomaista "kylkijumppaa", sellaista kiemurauraa. Teimme sitä koko kentän pituudelta ja leveydeltä, että taivutuksia tuli paljon kummallekkin kyljelle yhden kierroksen aikana. Pian alkoikin Mantan keskittymiskyky löytyä, pää mennä alemmas ja apujen kuuntelukin parantua. Itse keskityin kokoajan selkeiden apujen käyttöön, tasaiseen tuntumaan, alaselkäni asentoon, käsieni korkeuteen ja Mantan käynnin nopeuteen. En muista aikoinani keskittyneen näin hyvin edes ratsastustunneilla, miten olen eilen ja tänään ratsastukseen keskittynyt.
Teimme vielä voltteja kiemuraurien lisäksi ja näillä eväillä puksutimmekin kentällä varmaan 40 minuuttia ja lähdimme pikkuhiljaa tallia kohti. Tänään en halunnut ravailla, sillä halusin lopettaa kenttätyöskentelyn siihen, että M oikeasti kuuntelee apuja ja kävelee reippaasti, mutta rennosti. Virtaa sillä olisi piisannut, se käveli vielä tallillekkin tultaessa niin reippaasti, ettei nokka kauaa tuhissut kun olimme jo tallin pihassa.
Onneksi en antanut motivaationkatoamiselle periksi ja menin ratsastamaan, oli meinaan niin hieno tunne taas kerran kun sain Mantan toimimaan! Liikenteessä viihdyimme taas n. 1 tunnin ja 15 minuutin verran. Huomenna voitaisiinkin taas ottaa ravia mukaan. :) Tästä se taas lähtee!
Ajattelin, et ei tässä vielä mitään. Otin normaalisti Mantan harjattavaksi käytävälle ja huomasin sen sään olevan märkä. Keltainen noro ei paljoa arvailujen varaan jättänyt ja olin että voi himpura, kello on noin (n. 19.00) ja toi hevonen on vasta näin. Läksin sitten hampaita narskutellen hakemaan sientä ja pyyhettä. Pyyhin sienellä läikät pois, kuivailin pyyhkeellä ja sain viimein alkaa harjaamaan äärettömän pölyistä palleroa. Loppupeleissä kiersin hevosta ympäri monta kertaa, sillä purupöly otti ja laskeutui aina toiselle puolelle kun toisen sain harjatuksi. Lopulta Manta alkoi jo näyttää taas tummanruskealta ja rupesi olemaan siinä kunnossa, että kehtaa lyödä varusteita päälle. Puin taas Mantalle kaikki mahdolliset heijastimet satulan ja suitsien lisäksi, itselleni liivin ja kypärässä valmiiksi keikkuvan otsalampun. Ei muutakuin selkään ja kohti kenttää.
Kentällä oli tunti meneillään, ja oli mielestäni mukavaa kun ei tarvinnut olla Mantan kanssa täysin kaksin. Onhan se Mantallekkin mukavampaa, kun suuren kentän toisessa päässä on edes pari "kaveria".
Mantalla oli aluksi todella pahoja keskittymisvaikeuksia, piti kaikenlaista toljottaa ja vähän säpsyillä. Käynti oli todella reipasta (potenssiin miljoona) ja tuntui, et se suunnilleen kävelee alta pois. Volteista ei meinannu aluksi tulla yhtikäs mitään kumpaankaan suuntaan ja kun aloin kyllästyä sen keskittymisvaikeuksiin suoralla uralla ja voltilla, aloin tehdä sitä tavanomaista "kylkijumppaa", sellaista kiemurauraa. Teimme sitä koko kentän pituudelta ja leveydeltä, että taivutuksia tuli paljon kummallekkin kyljelle yhden kierroksen aikana. Pian alkoikin Mantan keskittymiskyky löytyä, pää mennä alemmas ja apujen kuuntelukin parantua. Itse keskityin kokoajan selkeiden apujen käyttöön, tasaiseen tuntumaan, alaselkäni asentoon, käsieni korkeuteen ja Mantan käynnin nopeuteen. En muista aikoinani keskittyneen näin hyvin edes ratsastustunneilla, miten olen eilen ja tänään ratsastukseen keskittynyt.
Teimme vielä voltteja kiemuraurien lisäksi ja näillä eväillä puksutimmekin kentällä varmaan 40 minuuttia ja lähdimme pikkuhiljaa tallia kohti. Tänään en halunnut ravailla, sillä halusin lopettaa kenttätyöskentelyn siihen, että M oikeasti kuuntelee apuja ja kävelee reippaasti, mutta rennosti. Virtaa sillä olisi piisannut, se käveli vielä tallillekkin tultaessa niin reippaasti, ettei nokka kauaa tuhissut kun olimme jo tallin pihassa.
Onneksi en antanut motivaationkatoamiselle periksi ja menin ratsastamaan, oli meinaan niin hieno tunne taas kerran kun sain Mantan toimimaan! Liikenteessä viihdyimme taas n. 1 tunnin ja 15 minuutin verran. Huomenna voitaisiinkin taas ottaa ravia mukaan. :) Tästä se taas lähtee!
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Pelottavat puomit
Päätin tänään ratsastaa pitkästä aikaa kentällä. Käveltiin sinne se 15 minuuttia ja ihailtiin kaunista auringonlaskua. Kentän portille päästyämme huomasimme portin kohdalle uran sisäpuolelle jätetyt puomit. Mantaparan silmät pyörähti ympäri kuin hedelmäpelissä ja sen jälkeen alkoikin pikainen ohitus oikealle. Aloitimmekin kenttätyöskentelyn sillä, että pyörimme isoa ympyrää puomien ympäri aina pikkuhiljaa lähemmäs kun M rupesi rentoutumaan. Kierros kierrokselta menimme lähemmäs ja lopulta menimmekin läheltä puomeja. Kun M rentoutui puomien lähellä, niin jatkoimme matkaa kentän toista päätyä kohti. En siis edes yrittänyt ohjata sitä puomien yli, sillä Manta ei ole koskaan hypännyt, saati kunnolla edes nähnyt puomeja lähietäisyydeltä. Viimeksi kun puomeja oli kentällä, oli kesä ja estetunti oli käynnissä, emmekä luonnollisesti menneet häiritsemään.
Teimme taas paljon voltteja ja vasemmassa kierroksessa ne onnistuivatkin paremmin. Oikeassakin kierroksessa teimme muutamia hienoja voltteja, mutta oli vasemman kierroksen voltit selvästi parempia. Ihan lopputunnista otimme ravia kahden pitkän sivun ja puomittoman lyhyensivun verran kerralla. Kun ei tuota hömppää ole nyt hetkeen ratsasteltu, kun annoin sen toipua kunnolla siitä yskänpeikostaan. Yskähti se ruhtinaallisen kerran koko sen tunnin ja 20 minuutin aikana mitä liikenteessä olimme.
Aloitimme siis ravin puomipäädyn pitkänsivun alussa ja lopetimme sen puomipäädyn pitkänsivun lopussa. Etenimme muuten suoraa uraa ja lyhyelle sivulle ravatessamme kaarsimme hyvissä ajoin ja todella loivasti, ettei käännöksestä tullut liian jyrkkää.
Kevennellessäni Mantan ravin tahtiin keskityin tarkasti siihen, ettei oma alaselkäni pääse tekemään sitä tavanomaista notkoaan. Huomasin pysyväni ravissa tosi hyvin mukana, tokihan pari sellaista "notkahdusta" tuli, kun Manta muutti tempoa yht'äkkiä nopeammaksi tai hitaammaksi. Olin kuitenkin todella iloinen siitä, miten istunta on muuttunut parempaan suuntaan jo pelkästään sillä, etten päästä alaselkääni notkolle. Jalkanikin ovat rauhalliset ja pysyvät mielestäni hyvin paikoillaan. Kaikki nämä oivalsin, kun keskityin pelkästään oman kropan tuntemuksiin ja Mantan pitämiseen suht tasaisessa tempossa. Sitä meinaan monesti keskittyy vain hevoseen ja unohtaa sen oman olemuksensa. Tokihan nuo lyhyemmät jalustimetkin ovat asiaan auttaneet.
Kun olimme ainakin 50 minuuttia pyörineet kentällä, huomasin varpaideni olevan jo kohta jäätymis pisteessä. Päätin taluttaa Mantan takaisin tallille, että varpaani sulaisivat. Ihan huvinvuoksi talutin Mantan puomeille ja hienosti vastustelematta tai ryntäilemättä käveli perässäni kaikkien neljän puomin yli. Puomit oli siis jätetty hienoon muodostelmaan, et ne muodosti neliön. Harmi ettei saanut videolle Mantan keskittynyttä ilmettä kun se ylitti ne puomit! Mantan karsinanaapurikin oli meidän kanssa kentällä ja päätimme mennä samaa matkaa takaisin.
Kaikki sujui ongelmitta ihanan rauhallisin mielin, kunnes tuli auto melko lujaa ohi (ois kyl pitäny nähdä, kun meillä oli taas kunnon heijastimet). Hämärä oli kerennyt jo tulla, enkä huomannut että autolla oli peräkärrykin vielä takana kolisemassa. M säikähti kolinaa, ryntäs hetkenmatkaa eteenpäin ja kaartoi keskelle tietä (auto kerkes kärryineen onneks jo pois siitä). Ihme ja kumma se taas pysähtyi ennenkuin ohjat kerkesivät kunnolla kiristyä. On oikeesti niin ihmeellistä miten Manta ei vedä ihmistä mukanaan senttiäkään vaikka se säikähtäiskin jotain. Onneksi Manta on niin ihana ja fiksu. Pakkohan sitä oli talliinpäästyä hemmotella kuivilla leivillä. ;)
Ilman peräkärryn kohtaamista, päivä oli aivan ihana ja täydellinen heppailun osalta!
Ps. Manta on alkanut pysymään aitauksessaan! Hurraa! :D
Teimme taas paljon voltteja ja vasemmassa kierroksessa ne onnistuivatkin paremmin. Oikeassakin kierroksessa teimme muutamia hienoja voltteja, mutta oli vasemman kierroksen voltit selvästi parempia. Ihan lopputunnista otimme ravia kahden pitkän sivun ja puomittoman lyhyensivun verran kerralla. Kun ei tuota hömppää ole nyt hetkeen ratsasteltu, kun annoin sen toipua kunnolla siitä yskänpeikostaan. Yskähti se ruhtinaallisen kerran koko sen tunnin ja 20 minuutin aikana mitä liikenteessä olimme.
Aloitimme siis ravin puomipäädyn pitkänsivun alussa ja lopetimme sen puomipäädyn pitkänsivun lopussa. Etenimme muuten suoraa uraa ja lyhyelle sivulle ravatessamme kaarsimme hyvissä ajoin ja todella loivasti, ettei käännöksestä tullut liian jyrkkää.
Kevennellessäni Mantan ravin tahtiin keskityin tarkasti siihen, ettei oma alaselkäni pääse tekemään sitä tavanomaista notkoaan. Huomasin pysyväni ravissa tosi hyvin mukana, tokihan pari sellaista "notkahdusta" tuli, kun Manta muutti tempoa yht'äkkiä nopeammaksi tai hitaammaksi. Olin kuitenkin todella iloinen siitä, miten istunta on muuttunut parempaan suuntaan jo pelkästään sillä, etten päästä alaselkääni notkolle. Jalkanikin ovat rauhalliset ja pysyvät mielestäni hyvin paikoillaan. Kaikki nämä oivalsin, kun keskityin pelkästään oman kropan tuntemuksiin ja Mantan pitämiseen suht tasaisessa tempossa. Sitä meinaan monesti keskittyy vain hevoseen ja unohtaa sen oman olemuksensa. Tokihan nuo lyhyemmät jalustimetkin ovat asiaan auttaneet.
Kun olimme ainakin 50 minuuttia pyörineet kentällä, huomasin varpaideni olevan jo kohta jäätymis pisteessä. Päätin taluttaa Mantan takaisin tallille, että varpaani sulaisivat. Ihan huvinvuoksi talutin Mantan puomeille ja hienosti vastustelematta tai ryntäilemättä käveli perässäni kaikkien neljän puomin yli. Puomit oli siis jätetty hienoon muodostelmaan, et ne muodosti neliön. Harmi ettei saanut videolle Mantan keskittynyttä ilmettä kun se ylitti ne puomit! Mantan karsinanaapurikin oli meidän kanssa kentällä ja päätimme mennä samaa matkaa takaisin.
Kaikki sujui ongelmitta ihanan rauhallisin mielin, kunnes tuli auto melko lujaa ohi (ois kyl pitäny nähdä, kun meillä oli taas kunnon heijastimet). Hämärä oli kerennyt jo tulla, enkä huomannut että autolla oli peräkärrykin vielä takana kolisemassa. M säikähti kolinaa, ryntäs hetkenmatkaa eteenpäin ja kaartoi keskelle tietä (auto kerkes kärryineen onneks jo pois siitä). Ihme ja kumma se taas pysähtyi ennenkuin ohjat kerkesivät kunnolla kiristyä. On oikeesti niin ihmeellistä miten Manta ei vedä ihmistä mukanaan senttiäkään vaikka se säikähtäiskin jotain. Onneksi Manta on niin ihana ja fiksu. Pakkohan sitä oli talliinpäästyä hemmotella kuivilla leivillä. ;)
Ilman peräkärryn kohtaamista, päivä oli aivan ihana ja täydellinen heppailun osalta!
Ps. Manta on alkanut pysymään aitauksessaan! Hurraa! :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)