Päätin tänään olla reipas ja käydä häätämässä sitä maastomörköä, joka on varjostanut meidän juttuja jo jonkin aikaa. Kaverikin lupasi lähteä toisella hevosella mukaan. Aluksi oli siis tarkoitus tehdä kevyt käyntitreeni kentällä ja käydä lopuksi kävelemässä pienenpieni lenkki teitä pitkin.
Koska eilen oli rokotus eikä saa rasittaa kovin kauheasti, niin juoksuttelin 15 minuuttia kentällä ihan vain rennossa hidastempoisessa hölkässä ennen selkäännousua. Tottakai siis käveltiinkin välissä. Manta ravasi todella rentona ja hitaassa tempossa. Vaikka se ei mikään kunnon energianpurku ollutkaan, niin kyllä keskittyminen on parempaa luokkaa kun on saanut vähän hölkkäillä. Kai sillä myös oli minulle jokin henkinen merkitys.
Juoksuttelun jälkeen sammutin kentältä valot, pistin otsalampun palamaan ja nousin selkään. Ikäänkuin "kuivaharjoitteluna" tutussa ympäristössä. Oli vähän valppaampi, mutta rauhallinen kuitenkin. Mentiin kentällä 10 minuuttia odotellessamme maastokaverimme tuloa. Otin ennen sitä pysähtymisiä, peruutuksia ja erillaisia teitä, että keskittyy minun tekemisiin.
Kaverin tultua lähdimme sitten kävelemään teitä pitkin. Emme käyneet kuin jonkun 25 min pikapyörähdyksen, mutta sillä oli minulle suuri merkitys. Sain todella hyviä kokemuksia. Olimme koko lenkin molemmat aivan rentoja ja rauhallisia, eikä Manta edes katsellut mitään metsänpeikkoja.. Menimme jopa ihan pienen ravipätkänkin ja hyvin meni. Ravi oli taas hidastempoista ja rauhallista. Toki pidimme mielessä sen, ettei liikaa rasiteta ja loppulenkin kävelimmekin.
Oikeastihan tää voisi olla ulkopuolisen silmin todella naurettavaa että asia on näin suuri, mutta mulle tällä on suuri merkitys. Enkä usko todellakaan meidän olevan ainoita, joille näin on käynyt. Tunne on sama kuin olisi "löytämässä" vanhan ystävänsä uudestaan. Jokin on varjostanut ystävyyttä ja alkaa kokea ettei tunne enää toista. Sitten tapahtuukin jonkinlainen käännekohta ja kaikki palaakin taas ennalleen. Vaikeaa selittää. Manta on ollut nyt todella rauhallinen, niin ratsastaessa kuin käytävälläkin. Se alkaa muistuttaa nyt sitä samaa hevosta mikä se oli ensimmäisen melkein 2 vuoden ajan. En uskalla vielä kauheasti tuulettaa asiasta, kun tuo maastoilupuoli on saatava toimimaan myös yksikseen, sitten ollaan palattu täydellisesti siihen pisteeseen, että voin sanoa tuon hevosen tunnistavani täysin samaksi karvakorvaksi.
Saa nähdä, miten tässä käy. Mennäänkö oikeasti parempaan suuntaan ja jos mennään niin kuinka kauan? Töitähän tämä tulee varmasti vaatimaan, mutta ei se ota jos ei se annakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti